Tässä tekstissä pohdin kesän aikana politiikassa virinnyttä keskustelua muun muassa päätöksenteosta, veropolitiikasta, sopeuttamisesta ja koulutuksesta. Mahtunee joukkoon myös muutama kehittämisajatus, mihin suuntaan itse lähtisin asioita viemään. Tekstissä korostuu sote-näkökulma.
Olen lukenut politiikan käsitettä kuvattavan muun muassa ”asioiden yhdessä sopimista”, ”yhteisen päätösten tekemistä”, ”päätöksentekoa” ja ”valtaa”. Minua poliittisessa päätöksenteossa ja keskustelussa on suuresti puhuttanut, kuinka henkilökohtaisesti politiikassa pyritään asioita edistämään. Henkilökohtaisuudella tarkoitan omien intressien eteenpäin viemistä, ilman selkeää koko Suomea edistävää tointa. Moni asia ei ole mielipidekysymys, vaan prosessin tulisi ensisijaisesti nojata tutkittuun tietoon ja tämän tulisi olla päätöksenteon vankka pohja. Vaikutuksia tulee arvioida prosessin jokaisessa vaiheessa. Ennakkoarviointi mahdollistaa erilaisten vaihtoehtoisten ratkaisujen kehityskulun, kuten muutoksen ja vaikutuksen pohdintaan. Vaikutuksenarvioinnista saadulla tietopohjalla on tiedon jäsentämistä huojentava tehtävä. Politiikassa tulisi olla tulevaisuustietoinen sekä toimia mahdollisimman oikea-aikaisesti. Kristallipalloa ei toki ole kellään, mutta harkintaa tulisi käyttää suuresti. Riskeille ja eduille tulee olla avoin ja rehellinen. Omat johtopäätökset ja mielipiteet tulee erottaa tutkitusta tiedosta. Kuntapolitiikassa tulee pohtia päätöksenteon vaikutusta kuntatasolla ja erityisesti päätöksentekoon kohdistuvaa ryhmää, jos puhutaan vaikka lapsia ja nuoria koskevasta asiasta. Lasten ja nuorten kohdalla on vääryyttä tukeutua lasten sopeutumiskykyyn. Aikuisena on lyhytnäköistä perustella päätöksentekoa lasten kyvyllä sopeutua asioihin. Vaikka päätöksentekijä vastaa päätöksistä, päätöksen kohde vastaa päätöksen vaikutuksista konkreettisesti määrittämättömän ajan.
Palatakseni ensimmäiseen kappaleeseen, sana ”yhdessä” tuntuu olevan poliittisesti melko voimakkaasti kadoksissa. ”Minusta tuntuu” ja ”sulle-mulle” politiikka näyttäisi vallitsevan kaudesta toiseen. Siitä tulisi vihdoin päästää irti. On siirryttävä pohtimaa kuntatasolla koko kunnan tai hyvinvointialueella koko hyvinvointialueen tilannetta koko Suomea ajatellen. Ymmärrän, että jokainen puolue profiloituu tavallaan ja ajaa tämän profiilinsa mukaista politiikkaa. Muistutan kuitenkin Suomessa vallitsevaa taitoa kompromisseihin ja vilpittömästi toivon, että tämä taito ei unohdu. Jos esimerkillisesti pohdin oman puolueen toimia kriittisesti, oli ylimääräinen lapsilisä vuonna 2022 huono ratkaisu. Kyseenalaistan rahan tosiasiallista kohdentumista lapsiin. Tapahtuiko niin? Mene ja tiedä. En pitänyt ratkaisusta (mielipide), mutta olen valmis muuttamaan ajatustani, jos tietäisin asian tosiasiallisen, tutkitun laidan. Ratkaisu tehtiin muun muassa lapsiperheiden ostovoiman nostamiseksi. Mitä rahalla ostettiin? Itse silloisena lastensuojelun sossuna luin uutista kauhulla. Monelle lapsiperheelle joulunaika on raastava. Valtakunnallisesti potti oli valtava. Olisin vähintään tehnyt kohdennusta heikossa asemassa oleviin.
Valtakunnan politiikassa tulisi keskittyä tosiasiallisesti Suomea edistäviin tekijöihin. Niihin kohtiin, jotka tekevät maastamme entistä turvallisemman, paremmin voivan ja vetovoimaisen maan. Tämä tarkoittaa hyvinvoivaa väestöä sekä vakaata taloutta. Nämä kulkevat käsikädessä. Miksi päätöksenteossa näiden päämäärien tunnistaminen sisältävät arvovalintoja ja poukkoilevia toimia? Poliitikkojen ja asiantuntijoiden keskinäiset argumentit ja perustelut poikkeavat paikoin toisistaan sekä ovat ristiriidassa. Saman asian asiantuntijoiden argumentit ja perustelut poikkeavat joskus myös toisistaan, kahdesta poliitikosta puhumattakaan. Maallikon tehtäväksi jää lukea rivien välistä totuus. Edustaja toimii kansalaisen edunvalvojana. Samalla tavalla valtuutettu toimii kuntalaisen edunvalvojana. Yhteisöveron laskeminen on hyvä esimerkki siitä, miten esitetyt asiat ovat ristiriidassa keskenään. Ministeriön vaikutusarvioesitykset ja maininnat vaihtelevat keventämisen itsensä rahoittamisen arviosta. Ministeriön muistiossa on mainittu, että selkeää yhteyttä kasvuun ei ole löydetty tai toimena yhteisöveron alentaminen ei edes rahoittaisi itseään. Arvioon on liitetty kuuluvan myös paljon epävarmuutta. Tällaisesta ristivetojen politiikasta tulisi irrottautua tai sitten keskustelukulttuurin tulisi muuttua. En tiedä, mutta sopii olettaa, että yhteisöveroon liittyvien toimien osalta on tehty vaikutustenarviointia kaiken aikaa ja pohdittu yhteisöveron muutoksesta koituvan enemmän hyötyä kuin haittaa. Asianosaisten puheessa tuodaan hyvin harvoin esiin haasteita. Hyödyillä tuskin on merkitystä, jos kompensaation myötä lopputulos ei ole hyötypainotteinen. Kompensaatiovaikutukset ovat olleet myös tämän hallituksen sana. Tämä on tehnyt useista hallituksen toimista näennäisiä. Opposition tehtäväksi jää tuoda epäkohdat keskusteluun. Tähän hallitus vastaa kertaamalla kysyvän puolueen tai aiempien hallitusten tekemät virheet, sen sijaan, että vastaisi kertomalla, miten asian vaikutuksia on arvioitu prosessin eri vaiheissa sekä miten hyötyhaittasuhdetta on pohdittu.
Veropolitiikasta tulisi tehdä johdonmukaisempaa. Veroja nostamalla emme saa Suomea nousuun, mutta verohuojennukset tulisi tehdä myös koko Suomea ajatellen. Työverotusta ei missään nimessä tule nostaa enempää. Asiantuntijat kannustavat puhumaan verotuksen kiristämisen sijaan verouudistuksesta. Kuulisin mielelläni lisää, mitä tällä tarkoitetaan ja mitkä uudistukset ovat keinoiltaan lempeimpiä niin, etteivät ne kerralla puhalla rankasti yksittäiseen veronmaksajaan. Verouudistuksessa tulisi todella keskittyä siihen, että yhdellekään veromaksajalle uudistus ei ole negatiivisesti tuntuva. Verouudistusten ei tule rokottaa työtä tekevää. Minulla on parhaillaan työn alla selvityksessä verotusta ja työtä tekevää koskeva huojentava ajatus. Kerron siitä myöhemmin. Kaikkonen on monesti puhunut siitä, että työtä tekevää ei tule rankaista ja olen tästä todella samaa mieltä.
Suomen Keskustasta on usein argumentoitu heikomman asialla olemisesta. Koska olemme uudistamisen ja muutoksen välttämättömän pakon edessä, niin käsitteiden merkityksiä tulisi mielestäni avata tai palauttaa mieleen. Heikossa asemassa olevan käsitettä tulkitaan kovin erilailla, mutta valtion tulee nähdä heikommassa asemassa olevat ihmiset kuten lapset, vanhukset ja vammaiset samalla tavalla, ilman sen suurempaa tulkintaa. Vammaisen ja vanhusten kohdalla toimintakyky ohjaa merkittävästi. Heikossa asemassa olevat ihmiset ovat välittömästi riippuvaisia toisista tahtomattaan. Lapset ja vammaiset eivät pärjää ilman tukea, turvaa ja huolenpitoa. Vanhuus kuuluu ihmisen luonnolliseen elämänkaareen ja toimintakyky määrittää itseohjautuvuuden määrää ja todellisuutta. Tahdonvoima ei yksin riitä ja tuen, turvan ja huolenpidon tarve tulee väistämättä osaksi elämää ikääntymisen myötä. Vammainen ihminen ei ole valinnut vammaansa tai vammautunut tapaturmaisesti omasta tahdostaan.
Poliittinen konkretiani ohjaa keskittymään ikäryhmiin, jotka eivät kuormita sosiaali- ja terveydenhuoltoa oikeudestaan ja mahdollisuudestaan tehdä niin, vaan siksi, että heillä ei ole vaihtoehtoja. Laki säätää huoltajan ja vanhemman tehtävistä, mutta lainsäädännössä on valtavia aukkoja, jotka mahdollistavat myös vanhemmuuden shoppailua. Vanhemmat ja huoltajat luovat lapsen kasvuolosuhteet. Tukea on saatavilla, jos sitä ollaan valmiita ottamaan vastaan. Vanhemmuuden resepti on hyvin yksinkertainen ”aseta lapsi itsesi edelle”. Vammaiset lapset ovat ikään katsomatta hekin vanhempiensa ja huoltajiensa lapsia, jotka tarvitsevat välitöntä hoitoa ja huolenpitoa vanhempiensa käydessä töissä. Vammaisen lapsen vanhemmuus vaatii vanhemmalta enemmän kuin perusterveen lapsen vanhemmalta. Siksi tulisi huolehtia siitä, että vanhemmilla on mahdollisuus luovuttaa lapsensa päivähoitoon ja kouluun, myös peruskoulun jälkeen, jotta vanhempien mahdollisuus työelämään on yhdenvertaista. Tämä hallitus monistaa aiemmin tehtyjä virheitä, mutta monin verroin epäinhimillisemmin ja lyhytnäköisemmin. Tästä suurin esimerkki on sote-järjestöihin kajoaminen. Hyvinvointialueet tulevat maksamaan tämän hallituksen tyhmyydestä. Esimerkiksi kehitysvammaliitto toiminnallaan tekee tärkeää ennaltaehkäisevästi hyödyllistä työtä ja tämä kaikki tekemätön työ valuu veronmaksajille maksettavaksi hyvinvointialueille. Hyvinvointialuejohtajat ovat lausuneet maaliskuussa 2026 muun muassa, ettei hyvinvointialueilla ole sote-järjestöjen toiminnallista korvaajaa ja säästöjen yhtäaikaisuus lisäävät raskaimpien palveluiden tarvetta. Ehkäisevää päihdetyötä tarvitaan enenevässä määrin. On selvää, että tarkastelutta ei järjestöt sopeuttamiselta välty, mutta tämänhetkiset yhteiskunnan haasteet tulee tunnistaa, eikä sulkea silmiä. Peräänkuulutan siis tulevuustietoista ja heikossa asemassa olevia (lapset, vanhukset ja vammaiset) tunnistavaa politiikkaa työtä tekevän kunnioittamisen ohella. Varakkaiden järjestöjen tukemiseen tulee suhtautua erityisellä harkinnalla. Hallituksesta on viestitty järjestötoiminnan epäasiallisuudesta. Jos esityksissä on perää, niin holtittomien leikkauksien sijaan korostaisin valvonnan tärkeyttä mahdollisten väärinkäyttöjen tunnistamiseksi. Valtionavustuksien raportointia voisi myös pääsääntöisesti tehostaa ja informatiivisuutta lisätä. Vuosittain tehtävä raportointi ei välttämättä ole riittävä tapa seurata tuen asiallista kohdentumista. Takaisinperintä väärinkäytöksissä on ehdotonta ja olisi myös pohdittava tulisiko järjestöiltä evätä tuki jatkossa määräajaksi, jos tukea käytetään väärin. Myös koron määrittämisen mahdollisuutta tulisi pohtia sanktion ominaisuudessa takaisinperinnäin rinnalla, jos lainsäädäntö sen mahdollistaa. Vastuullinen takaisinperintäprosessin hoitaminen on vähimmäisvaatimus.
Etlan raportissa ”Finanssipolitiikan kertoimet ja sopeutustoimien vaikutukset Suomessa: Kirjallisuuskatsaus” mainitaan, että sopeutuksen onnistuminen riippuu muun muassa toimien kokonaisuudesta, ajoituksesta sekä poliittisesta ja sosiaalisesta hyväksyttävyydestä. Tässä hallitus ei ole mielestäni onnistunut. Touhutessaan hallitus on sivuuttanut myös Etlan raportin maininnan laajasta parlamentaarisesta tuesta, selkeästä viestinnästä ja haavoittuvien ryhmien suojaamisesta ja näiden vahvistavasta vaikutuksesta ohjelmien uskottavuuden ja keskeytymisen riskin vähenemisen osalta. Kyseisessä raportissa viitataan myös arvovalintoihin. Raportin mukaan julkisen sektorin koko, määriteltynä julkisten menojen suhteena BKT:hen, sekä julkisten menojen ja verojen rakenne ovat viime kädessä arvovalintoja. Niinpä. Olemmeko siis jälleen arvovalintojen hyvin ihmeellisessä maailmassa, koska sote-järjestöjen toiminnan on todettu olevan kustannustehokasta ja vaikuttavaa. Ajaako hallitus siis omaehtoisia arvovalintojaan tosiasiallisten säästöjen sijaan?
Hyvinvointialuetta velvoittaisin siirtymää omalääkärimalliin ja tämän tueksi lisäisin lääketieteellisen tiedekunnan aloituspaikkoja. Koulutuksen aloituspaikkojen yleisessä sääntelyssä tulisi tehdä tarkempaa arviota tulevaisuuden työllisyysmarkkinoista ja julkisensektorin eläköitymisestä. Aloituspaikkoja tulisi vuosittain tarkastella kysynnän mukaan. Kiintiöiden pysyvyys ei ole vaihtoehto tässä valtion tilanteessa. Näin tehostettaisiin koulutusta ja koulutuksen määrärahojen suuntaamista. Aikuiskoulutustuen palauttaisin aloille, joissa on kouluttautumisen tarvetta. Aikuiskoulutustukea ei tulisi suunnata aloille, joissa ei ole työttömyyttä. Työvoimapula määrittäisi aikuiskoulutustuen mahdollisuuden. Tiukentaisin tukea saavien opintosuoritteiden toteumista opintojen tehostamiseksi ja valmistumisen vauhdittamiseksi. Palauttaisin siis aikuiskoulutustuen, mutta hyvin erilaisena. Sosiaalihuollon ja lastensuojelun tukitoimia muuttaisin velvoittavampaan suuntaan sijaishuollon välttämiseksi. Kaikista terveyden- ja sosiaalihuollon peruuttamattomista käynneistä tulisi periä sakkomaksu. Poikkeuksen tekisin kouluterveydenhuollon peruuttamattomien käyntien osalta tai ainakin varioisin sitä. Lainsäädäntöä tulisi täsmentää muun muassa sote-sektorilla monessa kohtaa. Työterveyshuoltoon liittyvää lainsäädäntöä tulisi mahdollisesti uudistaa perusterveydenhuollon tueksi.
Hyvinvointivaltiomme ei kestä sitä. Seuraavina vuosina päättäjien tulee avata ja selittää tänä päivänä puhuttava riittävä sosiaali- ja terveydenhuollolle sekä riittävät palvelut ja saattaa ne käytäntöön. Sana riittävä vilisee tämän päivän politiikassa paljon. Tämä vaatii vastuullisia päätöksiä, jossa todella tunnetaan kansanterveydelliset haasteet ja nykyhetken terveydenhuollon tila. Täytyy osata katsoa taaksepäin ja tunnistaa tehdyt virheet sekä uteliaana ja rohkeasti katsoa kohti tulevaa pohjaten tulevaisuuden haasteita realistisesti. Polkupyörän keksiminen uudestaan ei ole viisautta. Hyvinvointivaltiomme tulee peruskorjata vastaamaan tämänhetkistä väestöä. Tehdessämme tämän peruskorjauksen perusteellisesti, pärjäämme sillä vuosikymmeniä eteenpäin. Myös hyvinvointivaltion perusidea tulee päivittää tähän päivään ja tuleville vuosikymmenille. Koulutus sekä sosiaali- ja terveydenhuolto tulee turvata ja päivittää niin, että riittävä on kyllin hyvä voidaksemme todeta elävämme edelleen hyvinvointivaltiossa. Velkaantumisen vauhti on kestämätön, mutta niin on myös oppimistulosten lasku. Oppimistulosten pohdintaa kirjoitan auki myös myöhemmin.
Erikoissairaanhoito on suurin terveydenhuollon kuluerä. Sen käyttöastetta tulisi siis laskea suuresti. Erikoissairaanhoidon tarvetta vähennetään tehostamalla perusterveydenhuoltoa. THL:n mukaan vuoden 2024 soten nettokäyttökustannukset olivat 24,6 miljardia euroa eli asukasta kohden 4395 euroa. Samaisen vuoden sosiaaliturvamenojen suhde bruttokansantuotteeseen nousi noin 33 prosenttia. Esimerkiksi elintapasairauksien hoitoon menee useita miljardeja vuodessa. Muun muassa lihavuuden hoitamattomuus ja siitä aiheutuvat seuraukset aiheuttavat useiden miljardien lisäkustannukset ja esimerkiksi tyypin 2 diabeteksen terveydenhuollon kustannukset ovat valtiolle noin kaksi miljardia vuodessa. Tyypin 2 diabetes luetaan niin sanottuihin elintapasairauksiin ja suurin osa sen diagnostiikassa viittaa elintapoihin. Elintapojen muutoksella on hoidossa suuri merkitys ja oma sitoutuminen elintapamuutokseen ja painonhallintaan voi parhaimmillaan johtaa hoitamisessa remissioon. Tällaisista asioita on hyvä voida keskustella rohkeasti. Lukujen takana on monia erilaisia asioita ja paine muutokseen tulee tunnistaa. Kuormittavimmat sairaudet ovat ehdottomasti pitkäaikaissairaudet ja mielenterveyden häiriöt. Mielenterveydenhäiriöt ovat kasvaneet tämän vuosituhannen aikana. Kasvu on ollut tasaista 2010- ja 2020-luvuilla. Kirjoitan tästä erillisen tekstin, koska aihe on hyvin mielenkiintoinen sairastavuuden ja jopa talouden näkökulmasta. Mainittakoon, että kustannukset ovat valtiolle yli 10 miljardia. Jotain on tehty isosti väärin, että olemme tässä tilanteessa.